Itsellä oli useamman vuoden soittokokemuksella haussa se ensimmäinen Les Paul -mallin kitara, josta olin valmis maksamaan tätä mallia enemmän. Tutkittuani netissä eri valmistajien versioita, Epiphonen hieman halvempi kitara herätti mielenkiinnon ja pian yllätin itseni testaamassa kitaraa.
Ensimmäinen havainto kitarasta oli kevyt rakenne, mutta ei missään nimessä lelumainen. Otelauta tuntui hintaansa nähden erinomaiselta ja viimeistelyt esim. nauhojen kanssa olivat erittäin miellyttävät (ei teräviä reunoja).
Tietystikään kaupassa ei kehdannut omaa plektraa taskusta kaivaa ja leikkiä takapihojen rocktähteä kaiken kansan nähden, joten pikainen tiluttelu kaupassa sai ostamaan kitaran.
Sovin myyjän kanssa seuraavaa; mikäli kotioloissa mieli muuttuu, kitaran voi aina palauttaa sen myyntikunnossa takaisin.
Kotiin pääsyn jälkeen tuumailin ottavani ilon irti kitarasta ja virittelyn ja muiden alkutoimien jälkeen testasin eri soundit. Puhdas, rock ja metallinen soundi oli jotain mitä en osannut odottaa. Mikit toimivat odotettua paremmin ja ääni oli puhtaalla erinoimaisen miellyttävää kuunneltavaa ja raskaampikin soundi kuulosti odotettua muhkeammalta ja paremmalta.
Kitaran vireessä pysymisestä myös iso plussa.
Kaiken kaikkiaan tämän hintaluokan kitaralta en voisi enempää toivoa ja se onkin kotona lunastanut lempilapsen tittelin. Jos ei muuta, niin tässä on erinomainen kitara aloittaneelle tai hieman enemmänkin soittaneelle.
Oma musiikki maku on hieman raskaampaa ja kitara on pysynyt hyvin mukana kaikessa aina AC/DC:stä Linkin Parkiin ja Foo Fightersista Panteraan.
Helpposoittoisin kitara miesmuistiin, ehdottomasti jatkoon.
